Aamun valjetessa Bridgeport näyttäytyi harmaana betoniviidakkona. Yöllä kaupunki oli ollut kaunis, erilaisten valojen ja jännittävien muotojen maalaama taideteos, joka oli ollut täynnä mahdollisuuksia. Nyt vain ankea todellisuus oli jäljellä. Tämä oli ihmisten maailma.

Dina Avallon kulki apeana katuja pitkin. Hän oli pakolainen ja karkoitettu. Koti oli enää lämmin mielikuva kaukaisesta vuorien ympäröimästä laaksosta. Dina ei voisi enää palata haltioiden salaiseen valtakuntaan, vaan hänen olisi sopeuduttava elämään tässä kylmässä kaupungissa.

Epätoivo laskeutui hiljaa Dinan ylle. Mitä hän tekisi? Mihin hän menisi? Dina ei tuntenut yhtäkään ihmistä. Hän tiesi heistä vain sen, mitä lapsena oli opetettu, eli kaikki ihmiset ovat raakoja barbaareja. Rakennuksien seinät alkoivat ahdistaa Dinan ympärillä ja tunsi ettei saanut enää henkeä. Dina alkoi juosta. Hän halusi paeta tästä paikasta.

Dina juoksi niin kauan, kunnes tunsi ettei jaksanut enempää. Pysähdyttyään hän tajusi olevansa samassa paikassa, josta lähti.

Dina yritti koota ajatuksiaan. Hän tarvitsisi apua, mutta keneltä sitä voisi pyytää? Dina katseli ympärilleen ja tunnusteli sormusta sormessaan. Sormus oli hänen rakkain esineensä ja ainoa muisto kodista, perheestä. Sormuksen takia Dina oli menettänyt kaiken. Hän oli himoinnut tuota kaunista, pientä esinettä, kunnes ei voinut enää vastustaa kiusausta, vaan vei sen yön pimeydessä. Sormus oli kuningattaren, Dinan äitipuolen vallansymboli. Jäätyään petoksesta kiinni, Dina tuomittiin maanpakoon. Dinan isä antoi tytön pitää sormuksen, jotta tämä muistaisi aina mitä oli menettänyt.

Sormuksen koskettaminen tuntui antavan Dinalle voimaa. Hän nosti päänsä ylväästi ylös ja suoristi selkänsä. Apua ei saisi, ellei sitä pyytäisi. Dina marssi lähimmän ihmisen luokse ja kysyi mistä kaupunkiin eksynyt muukalainen saisi töitä ja asunnon.

Mies käyttäytyi aluksi siten, kuin Dinaa ei olisikaan. Dina arveli miehen kuulossa olevan vikaa ja esitti asiansa uudestaan, hieman kovemmalla äänellä. Mies näytti närkästyneeltä ja siveli hiuksiaan. Dina arveli miehen kuulossa olevan jotakin hyvin pahasti vialla, joten hän astui lähemmäs ja huusi suoraan miehen korvaan.

Tällä kertaa mies hätkähti ja alkoi syyttää Dinaa sekopääksi. Dina loukkaantui ja kertoi yrittävänsä vain kommunikoida miehen kanssa. Mies nosti nenäänsä taivasta kohti ja kertoi olevansa Mr Kai. Mies korosti olevansa paikallinen kuuluisuus, jota ei lähestyisi kuka vain ja miten töykeästi tahansa.

Koska Dina oli uusi kaupungissa ja siksi ilmeisen sivistymätön, puhumattakaan epämuodikkaasta ulkonäöstä, Kai antoi töykeän käytöksen anteeksi ja suvaitsi tämän kerran Dinan läsnäolon.

Kai: Et selvästikkään ole täkäläisiä. Miksi sinulla on noin omituiset korvat?

Dina: No en. Minulla on ihan normaalit korvat. Itselläsi on omituiset korvat.

Kai: Hah, minä tässä olen normaali ja sinä taas et. Nuo korvat ovat ihan naurettavat ja tosi last season! Ihosikin on epämääräisen värinen. Tuollainen keinotekoisen vaalea. Rusketus on nyt muotia, ei vampirismi.

Dina: Mitä?! Kuinka voit puhua minulle noin? Sinä senkin.. eihän sinulla ole edes kenkiä!

Kai: Häh? Eikö? Oho, no eipäs olekaan! Kamalaa, että olin lähteä pubiin ilman kenkiä! Mikä julkinen nöyryytys siitä olisikaan syntynyt!

Kai oli Dinan tekemästä huomiosta niin kiitollinen, että heltyi neuvomaan naista. Kai antoi Dinalle osoitteen, jossa luetettavia työntekijöitä osattaisiin arvostaa. Asuntoa taas kannattaisi kysellä Kain tuntemalta mehumestarilta. Lisäksi Kai kehotti Dinaa kääntymään hyvän stailistin puoleen, jos siis halusi edes yrittää sopeutua kaupunkiin. Dina kiitteli kovasti ja lähti matkaan.

Kain antama osoite vaikutti hämmentävältä ja Dina tarkasti osoitteen Kain antamasta lapusta kahteen kertaan. Kun erehdyksen vaara oli poistettu, Dina marssi rohkeasti sisään.

Aluksi Dinaan suhtauduttiin hieman epäilevästi, mutta kun hän mainitsi itse Mr Kain lähettäneen hänet paikalle, assistentti antoi Dinalle lapun, jossa oli kellonaika ja osoite. Dinan täytyisi tulla sovittuna aikana paikalle ja tehdä mitä käskettiin. Assistentti hymyili ja sanoi, että Dina sai mahdollisuuden ja siten saattaisi myös joskus saada töitä. Mikään ei tietenkään olisi vielä varmaa. Dina huokaisi helpotuksesta ja jatkoi matkaa läheiseen pubiin, jossa Ariannan, asuntoja kauppaavan mehumestarin pitäisi työskennellä.

Pub vaikutti ankealta, eikä ollut mitään verrattuna haltioiden mahtaviin kestikievareihin. Mutta tällaiseen Dina joutuisi tästä lähin tyytymään. Sormus sormessa muistutti Dinaa siitä, että tämä oli hänen omaa syytään.

Oudosti pukeutuneet ihmiset katsoivat Dinaa pitkään, kun hän käveli kohti mehutiskillä työskentelevää Ariannaa. Arianna käyttäytyi aluksi siten, kuin Dinaa ei olisikaan. Dina ihmetteli miksi kaikki ihmiset olivat niin töykeitä. Kotona tuollainen tulkittaisiin veriseksi loukkaukseksi! Dina naputti pöytää sormillaan, kunnes Arianna kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Ariannan tervehdys oli kaikkea muuta kuin ystävällinen.

Arianna viittasi Dinaa istumaan ja pyysi kertomaan tilanteestaan. Dina kertoi, että Mr Kai opasti hänet Ariannan juttusille. Arianna tuntui  punnitsevan Dinan sanoja.

Arianna: Minulla on asuntoja, joita voin myydä. Jos Kai neuvoi sinut tänne, niin voin harkita asiaa. Paljonko sinulla on rahaa?

Dina kertoi Ariannalle ylpeänä omistamansa rahasumman määrän ja Arianna tuhahti. Ilmeisesti ihmiset pitivät rahaa erilaisessa arvossa kuin haltiat.

Arianna: Koska näytät olevan pulassa ja minä autan pulassa olevia naisia, joten myyn sinulle talon tuohon summaan. Mutta älä luule, että ryhdyn hyväntekijäksesi! Muista, että talo on arvokkaampi kuin rahasi ja että olet minulle nyt palveluksen velkaa. Ja nyt minä jatkan töitäni.

Arianna kirjoitti osoitteen lapulle, ja heitti lapun ja ruosteisen avaimen pöydälle.

Dina kiitti nöyrästi ja oli ylpeä siitä, että onnistui kätkemään sisällään tuntemansa raivon. Äkkipikaisuus oli ajanut Dinan monesti ongelmiin ja nyt siihen ei ollut varaa. Jos kaikki ihmiset ovat yhtä hankalia, kuin Kai ja Arianna, niin Dinan elämästä ei tulisi helppoa. Mutta ainakin uusi elämä oli nyt aluillaan, niin huteralta ja epämääräiseltä, kuin alku vaikuttikin.

 

---